Eilen äidilläni ollessamme kävi pieni sattumus. En kerro sitä sen tarkemmin, mutta se oli jotain sellaista, joka tosissaan sai minut miettimään.
Olen tämän kolmen vuoden aikana, jonka olemme viettäneet Oton kanssa yhdessä, pitänyt tätä aivan luonnollisena asiana. Sellaisena, että näin kaiken kuului mennä, näin kaiken kuuluu olla, aina ja ikuisesti. Mikään ei tätä voi muuttaa. Ei käytökseni, ei Oton käytös, ei muiden mielipiteet, ei mikään. Tuntuu luonnottomalta ajatella että joskus olisin jonkun muun kanssa tai Otto jonkun muun. Olihan meillä ne pari pientä eroa tämän kolmen vuoden aikana, mutta kyllä ne näin jälkikäteen ajateltuna kuitenkin tekivät paljon hyvääkin, vaikka olihan niistä harmiakin ja hirveästi vaivaa muillekin kuin vain meille... Kaikenlaista on suhteemme saanut kestää mutta tässä sitä näköjään yhä ollaan. Onneksi.
Tosiaan. Eilen kuitenkin kävi jotain mikä sai minut yhtäkkiä kovin varpailleni. Aloin ajatella, että mitä jos jompikumpi meistä tosiaan kyllästyy, turhautuu, lakkaa rakastamasta, pettää (vaikka kännipäissäänkin, mikä ei ole selitys millekään), tai mitä tahansa. Mehän olemme varsinaisia kiukuttelijoita molemmat, varsinkin minä, mutta se tuntuu kuuluvan jo perusarkeen eikä kumpikaan sen takia tosissaan kuvittele lähtevänsä lätkimään vaikka joskus valitettavasti tulee niin sanottua. Joskus tulee huudettua ettei jaksa toista ollenkaan ja haluaa erota, mutta silloin on kyse todella mahtavasta riidasta eikä suinkaan siitä että oikeasti olisi lähdössä. Kumpikaan ei siis ole lähtenyt (jos emme nyt laske niitä kahta eroa, koska ne ovat sinänsä asia erikseen). Vaan mitä jos joskus toinen lähtee eikä palaa takaisin enää? Elämä ei siihen lopu, mutta tavallaan kyllä. Tällainen elämä loppuisi, ei mikään olisi enää samalla lailla kuin nyt. En tahdo että olisin uudelleen siinä tilanteessa että täytyy alkaa tapailla uusia ihmisiä ja lämmittelemään suhdetta jonkun toisen kanssa. En tahdo että joku sellainen jonka kanssa voin olla ihan oma itseni ja joka välittää silti, lähtisi menemään. Lätkimään lähteminen olisi helppoa, emme ole naimisissa (ja saa nähdä meinaammeko ikinä edes mennä) niin ei sen puolelta olisi häslinkiä, tosin onhan meillä lapset.. Heidän huoltajuuksistaan tulisi sitten ties mitkä kiistat ja kaikki järjestelyt.. Haluan että lapset saavat olla isänsä kanssa päivittäin tekemisissä meidän yhteisessä kodissamme.
Ei tässä ole eron merkkejä ilmaantunut, eikä sellaisiakaan mitkä antaisivat vihjeitä siitä että Otto ei haluaisi enää jatkaa suhdettamme. Kuitenkin vain aloin ajatella, että mikään tässä maailmassa ei ole itsestäänselvää ja ihmisten ajatukset todellakin muuttuvat joskus jopa radikaalistikin. Olen sen ihan itsestänikin huomannut.
Jos minulla olisi kaikki valta päättää, sanoisin että haluan Oton ajatusten muuttuvan parempaan suuntaan jos ne ovat muuttuakseen.