Muistui mieleen lisää.

---

Meillä oli kaksi koiraa silloin kun vielä asuin kotona. Koirien nimet olivat Fani ja Yapi.
Monesti löysin toisen koiran (useimmiten Fanin) tuijottelemassa johonkin katonrajaan karvat pystyssä ja hampaat esillä. Usein se murisikin. Kärpänen se ei voinut olla, koska Fani jahtasi niitäkin, mutta silloin olisin kyllä itse nähnyt sen ja Fani ei olisi pörhistellyt eikä murissut. Sitä se ei tehnyt kärpäsjahdissa.
Että mieti siinä sitten onko ne koirat mieltä rauhoittavaa seuraa kun olet yksin kotona vain ne seuranasi...

---

Olin 12v. Olin kävelemässä yhdeksän aikaan illalla discosta pois. Oli syksy, eli oli jo pimeää.
Alkumatka discosta on sellaista pientä asvalttitietä, jonka molemmin puolin on autoja ja taloja ja pensasaitoja. Sen jälkeen tulee avarampaa ja sellaisena se pysyy sitten kotiin asti.
Kävelin siinä alkumatkaa. Aloin kuulla tasaisia askelia takaani. Katsoin, ei ketään. Ajattelin että se on kaiku. Pysähdyin. Askeleet jatkuivat hetken ja pysähtyivät sitten. Lähdin uudelleen liikkeelle, askeleetkin alkoivat taas kuulua. Yritin sinnikkäästi ajatella että kaiku se vain on... Soitin äidilleni ja sanoin että lähtisi tulemaan minua vastaan, sillä minua pelotti aika runsaasti. Äiti lupasi tulla.
Ajattelin että askeleet loppuvat kun pääsen aukeammalle, koska siellä ei enää ole kaikuefektiä. Kipitin siis aikaa lujaa vauhtia pois talojen välistä ja ne askeleet edelleen seurasivat! Ne eivät loppuneet vaikkei ollut kaiulle otollista aluetta..
Juoksin siis niin paljon matkasta kun pystyin, askeleet koko ajan seuraten.
Sitten näin äitini kaukana kävelevän minua vastaan. Askelten äänet loppuivat samantien.
Tuo oli kaksitoistavuotiaalle pienelle tytölle aikamoinen shokkikokemus. Sen jälkeen en ole kamalasti tykännyt kävellä pimeällä ulkona yksin.

---

Yksi juttu kävi minulle ja Mirandalle. Istuimme meillä keittiössä. Keittiönpöytämme on keittiön nurkassa niin että pöydän kaksi sivua ovat seinissä kiinni. Minä istuin yhdellä vapaalla sivustalla kädet puuskassa ja Miranda toisella kädet pöydän päällä tai jotenkin puuskassa.
Juttelimme normaalisti ja yhtäkkiä kuului kolme koputusta siitä nurkasta, missä pöytä oli kiinni. Molempien säikähdyksestä voi päätellä, ettei kumpikaan meistä tehnyt sitä ääntä... Kiljaisimme ja juoksimme äkkiä olohuoneeseen.
Yläkerrasta ei kyseinen ääni voinut kuulua eikä myöskään alakerrasta koska alakerrassa ei asu ketään. Ääni oli selkeä myöskin eikä sillä tavalla kumea millainen se on jos se kuuluu toisesta huoneistosta tai ulkoa.
Hetken rauhoituttuamme menimme takaisin istumaan. Ja se koputus kuului kohta uudestaan.
Se ei voinut olla myöskään kissa, koska kissa ei olisi mahtunut pöydän alle ilman että olisimme huomanneet, koska pöydänalus oli täynnä kamaa eikä siellä nurkassa mistä koputus kuului ollut vapaata tilaa edes kissalle.

---

Tänä kesänä Suonenjoella mökillä kävi seuraavanlainen.
Minä, Otto, Jani ja Taru nukuimme saunarakennuksessa. Siinä oli siis sauna ja sellainen pieni mökki samassa rakennuksessa. Yksi seinä erotti nämä kaksi toisistaan.
Oli päivä, kaikki muut ihmiset olivat ulkona tai päätalossa, ja minä menin sitten pikkumökissä käymään kun piti hakea muistaakseni siteitä.
Avasin oven ja heti tuli tunne että joku on täällä.
Seisoin ovella ja siitä parin metrin päässä on sellainen vanha uuni. Sen kohdalla kuului kaksi koputusta. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, minuun iski paniikki että pitää päästä pois, ja jollain tajunnan tasolla tajusin myös että se koputtaja oli naispuolinen vaikken nähnytkään mitään.
Saunalta koputus ei kuulunut, sillä siellä ei tarkistetusti ollut ketään.

---

Äitini kertoi seuraavanlaisen. Tämä kävi hänelle joskus silloin kun hän oli noin parikymppinen.
He asuivat eräässä kerrostaloasunnossa kaverinsa kanssa kimpassa. (Kyseessä sama asunto jossa itsekin asuin teininä, eli se minkä vintillä käveli joku ja se kun ne kolikot putosivat ja se kun se joku tyyppi käveli huoneessani...)
Äitini ja hänen kaverinsa istuivat keittiössä. Pöytä oli sijoitettu niin, että siinä oli vieressä huoneen ovi ja toisella puolella sellainen palvelijankammari (sellaisiksi niitä kai kutsuttiin). Kammarissa oli sellainen seinäsyvennyskaappi, aika iso ja syvä.
Äiti ja kaverinsa istuivat iltateellä keittiön pöydän ääressä ja yhtäkkiä he molemmat jähmettyivät. He olivat tunteneet kylmä ilmavirran menevän heidän ohitseen kammariin.
Muistaakseni äitini kaveri sanoi: -Tunsitsä sen?
Äitini vastasi: -Joo.
Äitini kaveri siihen että: -Se meni tonne kaappiin.
Äitini sanoi: -Niin meni...
Asunnon kaikki ikkunat olivat visusti olleet kiinni.

---

Ja aina kun tämä äitini kaveri käveli erään katulampun ohi, se sammui. JOKA KERTA.

---

Tämä ei sinänsä kuulu tämän otsikon alle, koska tämä ei ollut näkymätön.
Olin noin yhdeksänvuotias. Olin menossa nukkumaan. Huoneeni ovi oli kiinni, mutta ovien reunoilta kajasti valoa, koska äiti oli vielä hereillä. Huoneeni keskellä oli suuri tummansävyinen matto.
Kaivauduin kunnolla peiton alle koska pelotti ja aloin saada unen päästä kiinni.
Yhtäkkiä havahduin ja avasin silmät. Maton päällä leijui musta kaapu, ihmisen muotoinen, joten kai sen kaavun sisällä oli jotain vaikken nähnyt kasvoja tai muutakaan. Siitä hahmosta tippui verta matolle lammikoksi.
Siinä vaiheessa huusin aivan täysillä ja äitini ryntäsi huoneeseen. Muuta en muista. Olen varmaan blokannut osan, sillä tuo oli aivan kamala kokemus.