Janin syntymä. Rv:llä 38+1, naistenpäivänä 8.3.06 klo 22.05. Mitat: 46 cm, 2498 g, päänympärys 32 cm. Synnytyksen kokonaiskesto noin seitsemän tuntia.

Jouduin Kättärille osastolle 6.3.06 kun lääkärit luulivat että Jani ei ole kasvanut masussa parin viikon aikana ollenkaan. Lupailivat että mahdollisesti sitten käynnistellään viikon sisällä (kohdunsuu oli avautunut noin rv 35 tienoilla jo 1 cm).
Joskus muistaakseni yhden (13) aikaan maaliskuun 8. päivä vuonna 2006 sain kohdunsuulle käynnistyspillerin, joita olin saanut jo edellisenäki päivänä. Supistuksia oli, mutteivät olleet liian kivuliaita kestää. Olivat kylläkin suht säännölliset heti alkaessaan. 
Muistan kun istuin Kättärin eräässä oleskelutilassa keinutuolissa, tunnustelin suppareita ja katselin ulos isosta ikkunasta. Satoi lunta ja oli kolea ilma. Ajattelin että saa tässä vielä kauan odotella ennen kuin mitään tulee ulos.. Vaan toisinpa kävi. Noh, siinä istuskellessani isäni käveli käytävää pitkin ja menin vastaan. Antoi kauniin ruusun, halasi ja toivotti hyvää naistenpäivää. Meinasi siinä itku tulla. :') Että oma isikin piti jo niin isona tyttönä vaikka olin vasta 16-vuotias silloin.
Siinä sitten illalla olikohan seitsemän aikaan eräs mieslääkäri tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen. Oli muistaakseni 2 cm auki ja ei enää mitään kohdunkaulaa jäljellä. Sanoi sitten että noniin, ei muuta kun peräruiske ja synnytyssaliin puhkomaan kalvot. Olin ihan äimänä ja Otto sitten kysyi että koska vauva syntyy. :D Lääkäri siinä ihan vakavana sitten että ei sitä voi tietää, voi syntyä heti tai parin tunnin päästä mutta veikkasi että viimeistään kuitenkin seuraavana päivänä, ja sanoi että ehkä se on se todennäköisin.
Sain peräruiskeen ja Otto lähti käymään kotona kun hoitajat niin sanoivat. Käskivät hakea mukavaa vaatetta ja vähän jotain naposteltavaa, koska synnytys saattaisi kestää pitkäänkin. Minut puolestani johdateltiin synnytyssaliin (noin klo 20) ja heti makuulle ja sydänkäyriin.
Lääkäri tuli sitten valmiina puhkomaan kalvot. Puhkaisi ja jälkeenpäin tunnusteltuaan oli sitten että eihän tämä lapsi ole kiinnittynyt!! Eihän siinä muuten mitään muuta kun että jouduin makaamaan lapsen syntymään asti siinä sängyllä... Ja se oli suhteellisen tuskaa.
Heti kun kalvot oli puhkaistu, supparit muuttui helvetin koviksi ja tulivat heti kahden minuutin välein. Itkin siinä ja kiemurtelin ja aina kun oli supparin kovin kärki niin meinasin oksentaa. Supistus tuntui vatsalla ja reisissä mutta alaselän hierominen auttoi. Kiemursin ja rukoilin että Otto tulisi äkkiä..
Saapuihan se sitten joskus. En tiedä kellonaikaa, mutta veikkaisin että noin yhdeksän (21) aikaan tai vähän ennen sitä. Heti kun se oli tullut, tuli myös puheeksi ilokaasu. Kieltäydyin, ja sanoin että tahdon epiduraalin heti kun mahdollista. Olivat että okei, ja katsoivat sitten kohdunsuun tilanteen. Se oli sen 4 cm auki ja sain epiduraalin. Pistämisen aikana puristin helvetin lujaa Oton kättä, jälkeen päin Otto minulle sanoi että käsi oli puutunut ja että oli sattunut ihan helvetisti kun olin puristanut, ja että käteen oli jäänyt jälki. :D Mutta aah, mikä ihanuus!! Ei sattunut kuitenkaan sen puudutteen laitto eikä sattunut enää muutenkaan, tuntui vain pieni paine aina supparin tullessa.
Siinä joskus vähän vaille kymmenen (22) alkoi ihan saatanasti sattua alaselkään ja tuntui että tulee paskat. Eihän se ollut muuta kun ponnistamisentarve! Ähkin ja sanoin että nyt mä haluan ponnistaa ja että sieltä tulee jotain ulos ja mä en kohta pysty enää pidättelemään. :D Mieskätilöni siinä sitten että joo joskus se on tuommoista.. Sitten kun väänsin siinä naama irvessä että EN olisi ponnistanut niin sitten kätilö oli että no tarkistetaas nyt sitten.. Ja olin lähes kymmenen cm auki! Sanoi että nyt odotat pari supparia, älä missään nimessä ponnista.. Ja ne olivat elämäni tuskaisimmat supistukset ikinä vaikka epiduraali vaikutti yhä.
Klo 21.50 alkoi se kauan kaivattu ponnistusvaihe. Puoli-istuvassa asennossa. Ponnistin aina kun käskettiin ja lopetin heti kun sanottiin ja sattui välillä niin saatanasti alapäähän. Klo 22.05 tuntui tyhjenemisen tunne ja kipu ja supistukset loppuivat heti. Olin että mitä perkelettä, loppuiko se ja mitä nyt tapahtuu ja sitten kurkkasin sinne jalkoväliini.. Se oli niin maailman ihanin pieni poika, ihan kuin joku ruttunen apina tai kilvetön kilppari ja se oli oma rakas poikani. <3 Lääkärit heti ottivat Janin sinne itselleen mitattavaksi ja punnittavaksi kun tosiaan luultiin ettei hän ole ravintoa saanut, vaikka poika oli ihan hyvän kokoinen kuitenkin syntyessään. Sitten sain sen siihen syliin ja olin maailman onnellisin enkä oikein tiennyt miten sitä piti pidellä. 
Vauveli oli masuni päällä samalla kun minulta paineltiin istukka ulos ja ommeltiin pikkupikku repeytymä.
Koitin antaa maitoa tissistä Janille mutta ei huolinut, huusi vaan ja minä koitin jutella että "ei mitään hätää, äiti on tässä". En tiedä miltä se ulkopuolisista kuulosti, varmaankin ihan normaalilta ja luonnolliselta, mutta itsestäni tuntui ihan hassulta jutella siinä, ja äänikin tärisi ihan vain sen takia että olin niin voipunut synnytyksestä.
Sitten vaavi tutimaan sänkyyn ja mami suihkuun. Meinasin koko ajan kaatua suihkutellessani kun verta olin kuitenki jonkin verran menettänyt, muistaakseni olikohan se noin puoli litraa, tai hiukan yli.
Suihkun jälkeen saatiin kahvia ja leipää. Minä siinä sängyllä makoilin ja söin ja Otto istui tuolilla, vaavin sänky oli siinä vieressämme. Otto koko ajan vilkuili vauvaa eikä sen syömisestä meinannut tulla oikein mitään.. Kysyi sitten kätilöltämme että saako vauvan ottaa syliin. :D Kätilö vaan siinä pikkuisen naurahti ja sanoi että siitä vaan, teidän vauvahan se on... ;)
Pian meidät vietiin koko pieni perhe nukkumaan perhehuoneeseen (jonne pystyin kävelemään itse, työntäen Jania sängyssä edelläni vaikka välillä kyllä tuntui että ei askel mene ihan suoraan).

Tytön syntymä. Rv:llä 37+5, 2.6.08 klo 17.42. Mitat: 44 cm, 2150 g, päänympärys 32,5 cm. Apgar 9. Synnytyksen kokonaiskesto hieman alle kuusi tuntia.

Pahoittelen hiukan ehkä epäselvää tekstiä, sillä en kunnolla muista tapahtumien kellonaikoja.
Jouduin Kättärille osastolle lauantaina 31.5.08 koska en tuntenut tarpeeksi vauvan liikkeitä niin halusivat useasti ottaa käyrää ja tarkkailla vointiani. Käyrät olivat hyvät koko viikonlopun ja liikkeitäkin tunsin hienosti, samaten muutaman napakan mutta kivuttoman supparin. Tuolloin osastolle joutuessani kanavaa oli muistaakseni noin pari senttiä jäljellä ja kohdunsuu sormelle auki. Sunnuntaina täytin lapun johon tuli toiveita ja ajatuksia synnytykseen liittyen, juttelin niistä asioista myös kätilön kanssa (samaisen kätilön, joka ennen Janin synnytystä laittoi minulle peräruiskeen).
Maanantaina 2.6. aamulla kävin aamupalalla ja suihkussa ja mietin josko sinä päivänä käynnistäisivät, kun olivat niin edellisenä perjantaina lupailleet (syynä istukan kalkkeutuminen ja vauvan kasvun hidastuminen). Kymmenen maissa aamulla lääkäri tuli luokseni ja sanomatta mitään tunki sisääni ihan minimaalisen murusen Cytotecia. Käynnistivät siis, juu.. Heti alkoivat säännölliset supparit, tosin aluksi ne eivät olleet kipeitä. Olin käyrällä useaan otteeseen maanantain aikana. Pillerinmurun saatuani soittelin Otolle että mites tehdään kun käynnistivät. Sovittiin sitten että soitan Oton paikalle kun jotain alkaa tosissaan tapahtua, vaikka aika lupaavia ne säännölliset supparit jo olivat. Minulla oli kuitenkin sellainen olo etten halua odotella asioiden etenemistä yksin, joten soitin äitini paikalle. Hän saapui muistaakseni kahdentoista ja yhden välillä suunnilleen. Yhden aikaan supistukset tulivat korkeintaan viiden minuutin välein ja olivat jo kipeitä hiukan. Näihin aikoihin myös lääkäri kävi tarkistamassa ja sanoi ettei laita uutta pillerinmurua kun supistuksia tulee jo hienosti. Kanava oli kait kadonnut lähes kokonaan ja kohdunsuu kahdelle sormelle auki. Kätilö sitä venytteli jonkin verran, ei tuntunut hirveän miellyttävältä.
Olin todella malttamaton odottelemaan varsinaista synnytystä, vaikka toisaalta olisin vielä jaksanut tallustella masunkin kanssa. Äidin kanssa ravasin portaita moneen otteeseen ylös alas ja supistukset voimistuivat. Soittelin Ottoa paikalle olisikohan ollut kahden aikaan ja sanoi että lähtee kolmen maissa tulemaan. Ajattelin että ei kiirettä, kyllä tässä vielä kestää..
Kolmen aikaan olin käyrällä. Äitini seurasi sitä ja kauhisteli aina kun tuli supistus ja ihmetteli kun en ähkinyt kivusta vaikka käyrällä supistus meni joskus hyvinkin korkealle. Minulla oli todella kuuma ja oleskelin huoneessani alusvaatteisillani, aamutakin vain heitin ylle vessareissujen ajaksi (joita tein usein, pissatti kamalasti ja peräsuolessa tuntui jonkin verran painetta, kuin olisi ollut kakkahätä, mutta mitään ei vessassa tullut). Kolmen jälkeen alkoivat supistukset olemaan jo sellaisia että piti pysähtyä ja tosiaan keskittyä hengittämiseen niiden aikana. Ihan hyvin kuitenkin pärjäsin ilman lievityksiä.
Olisikohan ollut noin puoli neljän maissa kun sain pyynnöstäni peräruiskeen (suolesta ei oikeastaan tullut ulos mitään). Suunnilleen samoihin aikoihin Otto tuli sairaalaan. Yritin siinä syödäkin jotain mutta kävi niin oksettamaan että päätin jättää sen homman sikseen (en oksentanut kuitenkaan missään vaiheessa).
Noin vartin yli neljä tuli kätilö tarkistamaan kohdunsuuta, josko tilanne olisi tarpeeksi kypsä synnytyssaliin ja kalvojenpuhkaisuun. Vääntäydyin selälleni sängylle, kätilö laittoi alustan ja otti housuni pois. Samantien tunsin kun jotain alkoi valua. Hölmönä totesin että nyt kyllä valuu jotain ja kätilö sitten kurkkasi. Lapsivesi (joka oli kokonaisuudessaan hyvää, väri ja kaikki) meni siinä sitten ihan spontaanisti itsekseen klo 16.15. Koko sänkyhän siinä kastui ja minä mietin lähes kauhulla viime synnytystä (ks. ylempää, en jaksa kerrata tähän). Kätilö teki tutkimuksen ja olin kait kolmisen senttiä auki. Eipä muuta kun että sain seksikkäät verkkopöksyt ja hemmetin suuren siteen ja määräyksen pistää kamat kasaan, kätilö lähti laittamaan salia kuntoon.
Vesienmenon jälkeen supparit kovenivat heti tuntuvasti. Joka supistuksella lorahti lisää lapsivettä siteeseen.
Kätilö lähti viemään meitä synnytyssaliin varmaan siinä puoli viiden aikaan. Äitini toivottin synnytysosaston ulkopuolella tsemppiä ja lähti kotiin, minä ja Otto jatkoimme matkaamme saliin.
Saliin päästyämme kätilö toivotti hyvät jatkot ja minä kävin pissalla kamalien suppareideni kanssa. Hetki oltiin salissa kahdestaan kun synnytystämme hoitava kätilö tuli paikalle. Sanoin heti kättelyssä että haluan epiduraalin ja vauhdilla (että ehtisin sen saamaan ollenkaan). Se luvattiin minulle, ensin kätilö kuitenkin sanoi laittavansa tietoja koneelle ja vauvalle sydänäänipinnin päähän. Tuntui ahdistavalta liikkua kun se johto tuntui haaroissa, niinpä jäin kärvistelemään sängylle. Supistukset olivat jo helvetillisiä, vaikkakin kestettävissä kunhan muistin puuskuttaa niiden aikana. Muistutin epiduraalista. Kätilö tarkisti kohdunsuun, se oli nelisen senttiä auki. Lähti tilaamaan puudutusta minulle. Rusensin Oton kättä jokaisen supparin aikana, ja sen lisäksi vielä vääntelehdin ja valitin jopa ääneen, teki hemmetin kipeää.
Kello oli jonkin verran (en muista tarkkaan) yli viisi kun käskin Oton soittaa kelloa kun kätilö kuppasi jossain. Kätilö tuli paikalle ja sanoin taas siitä epiduraalista. Hän sanoi että lääkäri tulee piakkoin että pestään selkäni jo valmiiksi että saadaan sitten puudute heti laitettua. Raahauduin sängyn reunalle ja selkäni pestiin valmiiksi. Kätilö lähti jonnekin taas. Koitin vain kestää suppareita.
Hiukan puoli kuuden jälkeen kätilö ja anestesialääkäri saapuivat. Kohdunsuu tarkistettiin, viisi senttiä auki. Minulle sanottiin että laitetaan spinaali, se alkaa nopeammin vaikuttaa. Nyökyttelin ja mietin että kuinka hemmetin kauan voi kestää saada ysi puudutus. Lääkäri laittoi aineitaan ja neulojaan valmiiksi ja kätilö teki jotakin.
Yhtäkkiä minut valtasi ihan hirveä ponnistamisentarve, tuntui että vauva tulee nyt. Pomppasin sängyssä istumaan, ähisin että nyt se tulee ja kätilö kiljaisi huoneen toiselta puolen että älä vaan ponnista! Laittoi hanskat äkkiä ja tuli tarkastamaan kohdunsuun: kymmenen senttiä auki! Viidestä sentistä kymmeneen parin supistuksen aikana! Anestesialääkäri toivotti hymyillen hyvää synnytystä ja lähti, kätilö nosti sängynpäädyn ylös jotta sain nojata ja sanoi että ponnista sitten kun siltä tuntuu. Minä puristin Oton sormia tunnottomiksi ja ponnistin. Oli mahtavaa kun supparit eivät enää sattuneet, sen sijaan sattui alapäähän hemmetisti kun vauvan pää venytti sitä. Ponnistelin kuin viimeistä päivää ja valitin kun sattuu ja äkkiä kätilö hihkaisi että älä ponnista, pää syntyy nyt. Vauva muljahti keveästi ulos ja minä aloin puoliksi nauraa ja puoliksi itkeä kun kivut loppuivat ja kun kuulin vauvan rääkymistä. Ponnistusvaihe alkoi siis 17.39 ja vauva syntyi 17.42. Ilman mitään lievityksiä meni koko homma sitten loppujen lopuksi.
Istukalla kesti jonkin aikaa syntyä, mutta syntyi lopulta. Istukka oli paljon pienempi kuin edellisessä raskaudessa, painoa sillä oli 370 g.
Sain vauvan rinnalle joksikin aikaa ja jaksoi tyttö syödäkin tissillä puoli tuntia. <3 Muistaakseni vielä oikein hienosti pissasikin mun mahani päälle. Sen jälkeen minut raahattiin suihkuun ja vauva mitattavaksi ja punnittavaksi. Minä menetin verta synnytyksessä vain noin 400 ml. Repeämiä ei tullut yhtään.
Kun vauvalta koitettiin mitata lämpöä pepusta, havaittiin ettei tytöllä ole ollenkaan peppureikää. Joutui siis lastenosastolle siellä Kättärillä ja seuraavana aamuna syntymästään hänet kiidätettiin lastenklinikalle tutkimuksiin. Samana päivänä hänet leikattiin (peppureikä siirrettiin oikeaan kohtaan, se oli ollut jossain vaginan puolella) ja minä pääsin kotiin. Tyttö oli sairaalassa kymmenen päivää ja pääsi sitten kotiin. <3 Sairaalassa tyttö tutkittiin kokonaan ja hän oli muuten kaikin puolin kunnossa, mutta hänellä oli VSD, eli kammioväliseinän aukko (sydämessä). Tästä viasta johtuen tyttö ei jaksannut syödä kaikkea tarvitsemaansa ruokaa itse, sen takia nenämahaletkun kautta jouduttiin antamaan ruokaa.