Mun olisi tehnyt mieli kuristaa se ihminen. Se oli niin helvetin täynnä itseään, paska ulkoa ja sisältä. Mut enhän mä tietenkään ketään kuristellu, mähän olin niin saatanan kiltti. Aina vaan alistuin muiden poljettavaksi, en sanonu vastaan, jos joku halus lyödä ni käänsin vielä toisenki posken. Sit mä yksinäni itkin, hiljaa, ettei vaan kukaan kuule. Mä jaksoin aina niin kauan että murruin ja luhistuin täysin, ja sit tajusin vasta lähteä pois siitä tilanteesta tai ihmissuhteesta. Yleensä ne oli ollu joitain mun poikaystäviä jotka mua oli lyöny. Ja isä. Isä oli hakannut mua. Se oli tehnyt sitä niin kauan kunnes muutin pois kotoa. Olin kuusitoista sen tehdessäni. Muutin silloisen poikaystävän luo asumaan. Hän ei minua hakannut, mutta petti sitäkin enemmän. Aina vain annoin anteeksi. Siihen päivään asti, jolloin Petri käveli mun elämääni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

   Olin silloin kahdeksantoista. Ystävien kanssa olin baarissa bilettämässä, kunnes Petri tuli pyytämään tanssiin. Menin, ja ihastuin häneen. Kukapa ois voinu olla ihastumatta? Siniset tähtisilmät ja tummanruskea hiuspörrö. Se antoi jo helvetin selvästi kiihkonsa ilmi siinä tanssiessa, ja illan päätteeksi me sit päädyttiinki sen sänkyyn. Jätin nykyisen poikaystäväni sen takia ja muutin äitini luo asumaan. Isä oli kuollut oman käden kautta pian sen jälkeen kun muutin kotoa pois.

 

   Jostain syystä en kuitenkaan kuvitellut koskaan, että Petri tahtois mitään sen enempää mun kanssa. Ajattelin vain, että se tahtoi yhden yön jutun, minkä se sitten saikin. Se musersi. Olin totaalisen ihastunut Petriin. Ajattelin häntä aamut ja päivät ja illat ja yöt, ja näin hänestä unia. En pystynyt syömään, aloin siis laihtua ja voida huonosti.

 

   Eräänä päivänä Kaivarissa oleillassani tapasin Miken. Sekin oli söpö, ja umpikännissä tapaamishetkellä. Se halusi tietenkin vain sitä yhtä ja ainoaa asiaa mitä miehet aina, eli pillua. Kuitenkin luulin, että sen känniset sanat muka pitäisivät paikkansa. ”Mä oon tosi ihastunu suhun. Anna mun koskettaa sua, vien sut sit syömään myöhemmin..” Ja minä idiootti uskoin. Jaoin itseäni sellaiselle joka ei välittänyt senkään vertaa kuin Petri, koska hänellä ei ollut tarjota niihin puuhiin edes sänkyä. Sille kelpasi siinä nurtsilla jonkun kämäsen puskan takana, olihan sillä minut patjanaan. Mulla ei ollut muutaku lokinpaskanen nurmikko. Itkin tuota pitkään jälkikäteen ja kirosi itseni alimpaan helvettiin.

 

   Petri otti muhun yhteyttä sinä päivänä kun täytin yhdeksäntoista. Oli melkein vuosi meidän viime tapaamisesta, mutta ei se sitä haitannut. Se sanoi, että haluaa tarjota mulle illallisen synttärini kunniaksi. Suostuin. Aloin viimeinkin uskoa että meistä ehkä voisikin tulla jotain, ja kuvitelmissani Petri oli ihana mies; ei lyönyt, ei koskaan haukkunut, jaksoi kuunnella kun nalkutin, meille tuli lapsia, me mentiin naimisiin.. Ihastuin yhä enemmän kuvitelmiini.

   Sen illallisen jälkeen me mentiin taas sänkyyn. Se tuntui paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla, ja sen päätteeksi Petri sanoi, että on ollu muhun pitkään ihastunut ja tahtoisi että me seurusteltais. Menin sanattomaksi. Suostuin ilman mitään muttia, ja meistä tuli pari. Muutin Petrin luo asumaan.

  

   Ensimmäisen kerran kun tulin bilettämästä kotiin, Petri istui sohvalla myrtsinä ja mustasukkaisena, tivasi miksen ollut ottanut häntä mukaani. En osannut vastata. Tämä ei ollut se Petri johon ihastuin. Ei tietenkään, enhän tuntenut edes oikeaa Petriä. Änkytin jotain, että meneehän hänkin aina ilman minua ulos ja vaikka minne, ja ilmeisesti selitys oli hänestä niin paska että hän veti minua turpaan. Ei lujaa, mutta niin että sattui ja horjahdin hiukan, olinhan hiprakassakin. Lyönnin jälkeen Petri tuijotti minua hetken ilmeettömänä, ja meni nukkumaan. Itse jäin turtana sohvalle ja itkin itseni uneen.

 

   Seuraavat vuodet kuluivat samalla tavalla. Lopulta en enää uskaltanut lähteä minnekään. Istuin kotona ja lähdin ulos silloin kun tiesin että Petri on poissa pidempään, eikä siis saa tietää minun olleen missään. Kävin vieraissa, ja oli minulla siinä sivussa pari suhdettakin, ja niissäkin toinen osapuoli oli jollain asteella väkivaltainen. En ymmärrä kuinka suhteiden ylläpito onnistui mitenkään, sillä en jäänyt kiinni koskaan. Ehkä juuri siksi tein sitä, että tunsin olevani hyvä edes jossakin.

 

   Se oli kohtalokkain päivä. Menkat eivät alkaneetkaan. Sydämeni kurtistui kokoon kun ajattelin mitä Petri sanoisi kun saisi tietää. Sillä hetkellä hän ei ollut kotona, ja juoksin äkkiä apteekkiin ja takaisin. Tein raskaustestin heti, ja tulos oli positiivinen. Itkin katketakseni. Tunteistani en saanut selvää. Oli kuin olisin ollut jonkun kuplan sisällä. Kuplan ulkopuolelta kantautuviin ääniin en reagoinut, olin vaan ja kyhjötin ja sivelin vatsaani ja meinasin mennä paniikkiin. Silloin tajusin, että näin ei voinut jatkua. Tahdoin lapsen, tahdoin, mutten koskaan Petrin kanssa.

   Aloin ripeästi pakata tavaroitani kasaan. Laitoin vain välttämättömimmät, ja kirkaisin kuullessani kun ulko-ovi kävi. Petri tuli kotiin. Kyyneleet alkoivat valua ja yritin kuumeisesti keksiä selitystä.. En keksinyt mitään, ja Petrin uhkaava hahmo seisoi jykevänä oviaukossa. Kysyi mitä teen. Änkytin. Tahdoin vain pois, en tahtonu selitellä. Pois vain, halusin pois. Meinasin tikahtua siihen tunteeseen.

   Petri kohotti kättään, ja nyyhkäisin kun näin mitä siinä oli. Raskaustestin pakkaus! Minä tyhmä olin unohtanu sen eteisen piirongin päälle!

   -Mä voin selittää.. Mun täytyi tietää.. Mä…

   -Ja mikä oli tulos?

   Nyyhkytin ja lyyhistyin lattialle.

   -Vastaa saatana!! Petri pinkaisi vierelleni ja riuhtaisi lujaa hiuksistani. Huusin.

   -P… P… P-po-po-positiivinen..

   Se oli kamalaa. Sain kuulla kaikki maailman haukkumasanat, se löi minua, se löi minua monta kertaa, ja kun se viimein lähti, olin henkisesti täysin palasina mutta kuitenkin vahvempi kuin koskaan. Tiesin että lapseni takia minun oli häivyttävä tuon hullun luota, ja minun oli tehtävä se pian. Petri oli lähtenyt ilmeisesti baariin, ja nappasin pakkaamani matkalaukun ja kiiruhdin ulos.

   Mun olisi tehnyt mieli kuristaa se ihminen. Se oli niin helvetin paska, ulkoa ja sisältä.

  

   Musta tuli katkera ihminen. Haudoin vaan kostoa niille jotka oli satuttaneet mua, enkä enää koskaan luottanut muihin ihmisiin. Ainakaan miespuolisiin. Lasta en koskaan saanut, sain keskenmenon puolessavälissä raskautta. Harvinaista sellainen oli, mutta ehkä ihan hyvä, en ollu siinä kunnossa että olisin voinut olla äitinä jollekin. Surin asiaa, mutta järjellä ajateltuna pääsin kuitenkin pois Petrin luota, ja sain alkaa itseni kokoamisen rauhassa.

  

   Palaset eivät ole vieläkään paikoillaan, parinkymmenenkään vuoden jälkeen.

 

-------

 

Fiktiota. Kirj. 11.3.07.