Sade viuhtoi rajusti ulkona pimeässä yössä. Puut keinuivat ja sade hakkasi mökkien seiniin ja kattoon.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

   Viiaa hädin tuskin näki paksun untuvapeiton alta. Hän tuhisi hiukan nukkuessaan.

   Kaiu oli potkinut peiton päältään kokonaan. Hän piehtaroi nukkuessaan, näki varmaankin pahaa unta.

   Sade sen kuin jatkui. Tuuli yltyi yhä rajummaksi.

   Kastehelmi-mummi köpötti kynttilä ryppyisessä kädessään katsomaan tyttöjä. Hän hymyili hiukan peitellessään Kaiun. Kastehelmi-mummi otti tuolin ja veti sen pienen ikkunan eteen. Hän istuutui ja veti verhon sivuun.

   Metsässä ei näkynyt ketään ihmistä. Eikä eläintäkään. Vain puut, pensaat ja ruoho huojuivat ja Kastehelmi-mummi toivoi sydämestään että Peippi pääsisi kotiin turvallisesti. Olisi hyvä jos myös Kekri saapuisi ajoissa ja ehjin nahoin.

   Kastehelmi-mummi päästi verhon valahtamaan ikkunan eteen. Hän nousi tuoliltaan ja käveli omaan makuuhuoneeseensa kynttilä kädessään.

 

   Aamu valkeni. Oikeastaan niin ei voinut sanoa. Aamu oli hyvin harmaa ja synkkä, satoi ja tuuli yhtä paljon kuin yöllä.

   Kastehelmi-mummi nousi ylös vuoteeltaan ja meni hämärään keittiöön. Kello näytti puolta kahdeksaa, Kaiu heräisi siis pian mutta Viia nukkuisi vielä jonkin aikaa.

   Kastehelmi laittoi kahvia ja teetä tulemaan. Hän asetteli aamupalatarvikkeet pöytään ja laittoi kissojen kuppeihin ruokaa ja vaihtoi niille veden.

   Ulkoa kuului kolahdus juuri kun Kastehelmi sytytti takkaan tulen. Hän riensi katsomaan ja huomasi, että puusta oli suuri oksa pudonnut kaivonkannen päälle. Kastehelmi harmistui. Täytyisi pyytää jotakuta siirtämään se jossain vaiheessa. Itse hän ei enää tässä iässä jaksanut.

   Kastehelmi siirtyi takaisin keittiöön odottelemaan että tytöt heräisivät. Yhtäkkiä hän kuitenkin nousi taas seisomaan. Hän muisti juuri että Viia ja Kaiu täyttivät tänään tärkeitä vuosia. Hän muisteli minne oli piilottanut lahjat ja muisti sitten: Sänkynsä alla olevaan laatikkoon. Hän hyräili tyytyväisenä ja haki mansikat, vadelmat, mustikat, karviaiset ja kermavaahdon pöytään suuren juhlan kunniaksi.  

   Kaiu venytteli ja nousi istumaan. Hän kuuli kuinka ulkona myrskysi. Häntä masensi. Hän ei oikeastaan pitänyt myrskysäistä, aurinkoiset ja tyynen kirkkaat päivät miellyttivät häntä. Toisin kuin hänen kaksoissisartaan. Muuta samaa heissä ei oikeastaan ollut kuin ikä ja ruumiinrakenne.

   Kaiu vilkaisi sisartaan jonka vuode oli huoneen toisella puolella. Sisko nukkui tuhisten hautautuneena peiton alle. Kaiu hymyili itsekseen kun hän katsoi rakasta sisartaan.

   Kaiu haroi takkuista vaaleaa hiuspörröään. Kestäisi taas kauan että sen saisi suoraksi. Mutta myöhemmin sitten.

   Kaiu haistoi kahvin ja teen tuoksun. Mummi oli hereillä, kuten yleensä.

   Viia heräsi siihen kun hänestä alkoi tuntua ettei saanut henkeä. Hän avasi silmänsä ja lennätti peittonsa kaarella kasvojensa päältä. Hän hieroi silmiään ja alkoi hymyillä kuullessaan myrskyn äänet.

   Kaiu huomasi Viian olevan hereillä.

   -Huomenta. Hän hihkaisi ja käveli Viian sängyn viereen.. Hän ojensi kätensä ja Viia tarttui siihen. Kaiu veti hänet ylös. Siskokset halasivat toisiaan ja Viiakin sanoi hyvät huomenet ja pörrötti hiuksiaan lisää. Ne olivat entisestäänkin jo todella takussa.

  

   Keittiö oli ihanan lämmin verrattuna makuuhuoneeseen.

   -Huomenta, mummi! Kaiu hymyili pirteästi.

   -Huomenta! Viia sanoi iloisesti ja Kastehelmi-mummi naurahti. Hän halasi kumpaakin tyttöä ja istutti heidät pöydän ääreen.

   -Hyvää syntymäpäivää! Tarkemmin sanottuna Totuudenpäivää… Kastehelmi-mummi sanoi pilke silmäkulmassaan. Salama välähti ulkona kuin terästykseksi mummin sanoille.

   Kaiu ja Viia vilkaisivat jännittyneinä toisiaan. Tätä päivää varten he olivat syntyneet. Tämä oli Uusi Syntymä. Tänä päivänä he saisivat tietää keitä he todella olivat.

   Kastehelmi-mummi oli Lukija-Noita. Lukija on henkilö, joka pystyy halutessaan näkemään tekstiä vaikkapa puun kaarnassa tai kiven pinnassa, ja lukemaan siitä kiven tai puun elämäntarinan. Kastehelmi-mummilla oli kaulassaan kultainen ketju, josta riippui pienen pieni safiirinen hiiri. Hän oli saanut sen kun oli ollut Etsimässä Itseään. Jokainen saisi omanlaisensa korun, joka säilyisi iäti, ja jota ei koskaan voinut riisua yltä.

   Toki Viia ja Kaiu olivat noitia myös, mutta eivät varsinaisia Persoonia vielä.

   Kissat litkivät tyytyväisinä vettä ja menivät sitten takan eteen tai uunin viereen nukkumaan.

   Kaiun valkoinen Millico-kissa hiipi pöydän alla kun Viia, Kaiu ja mummi söivät.

   Viia kastoi mansikkansa kahviinsa ja sen jälkeen kermavaahtoon ja laittoi sitten mansikan suuhunsa. Se oli makea ja todella hyvänmakuinen. Viia katseli ulos myrskyyn ja mietti tulevaa päivää. Toivottavasti myrsky pysyisi hengissä pitkään!

  

   Kun kaikki olivat syöneet, Kastehelmi-mummi siivosi pöydän ja käski Viian ja Kaiun mennä makuuhuoneeseensa valmistautumaan. Kaiu nappasi kissansa pöydän alta ja Viia takan edestä, sitten he menivät huoneeseensa.

   Tytöt olivat vaiti. Heitä jännitti mielettömästi. Kaiu petasi vuoteensa mutta Viia vain silitteli Malla-kissansa mustaa sileää pörröistä turkkia.

   Hetken kuluttua Viia kuitenkin havahtui petaamaan vuoteensa. Kaiu vaihtoi jo vaatteita. Hän riisui valkoisen yöpukunsa ja puki ylleen valkoisen mekon, jonka melko pitkässä helmassa oli keltaisia ruusuja. Viiakin riisui mustan yöpaitansa ja laittoi tilalle samanlaisen mekon kuin Kaiulla, paitsi se oli musta ja helmassa oli vihreitä lehtiä.

   Molemmat tytöt harjasivat hiuksensa: Kaiu vaaleat, Viia mustat.

  

   Ovelle koputettiin. Tytöt tiesivät että koputtaja oli totta kai mummi. Viia sieppasi silti Mallan ja Millicon syliinsä, Kaiu avasi mummille oven.

   Kastehelmi-mummi hymyili. Hän kantoi laatikkoa, suurta ja ruskeaa.

   -Istutaan lattialle. Mummi sanoi lempeästi. Häneltä kesti hetki vääntäytyä lattialle, kun taan Kaiu ja Viia olivat siellä hetkessä.

   Kastehelmi-mummi avasi laatikon, mutta esti sen kannella Viiaa ja Kaiua näkemästä mitä siellä oli.

   Mummi laittoi lattialle kolme kynttilää: Viian eteen mustan, Kaiun eteen valkoisen ja itsensä teen ruskean.

   -Syntymäkynttilät.

   Mummin kynttilä oli paljon kuluneempi kuin Viian ja Kaiun kynttilät.

   Mummi sytytti kynttilät, ensin omansa, sitten Kaiun, viimeiseksi Viian.

   Mummi kaivoi laatikosta kaksi kirjaa, mustan ja valkoisen.

   -Nämä tietävät jo mitkä olette. Ovat aina tienneet. Te saatte ne nyt, mutta ette saa avata vielä. Vasta kun tulette Etsimästä Itseänne. Jos avaatte kirjat ennen aikojaan, niiden sivut ovat tyhjät ettekä kuulu mihinkään. Ette saa ikinä tietää mitkä olette, joudutte Kadotukseen. Ja se on… Se on tuskaa.

   Viian selkäpiitä karmi kun hän otti kirjan ja vei sen hyllyynsä.

   -Te lähdette puoliltapäivin Etsimään Itseänne. Kynttilänne osoittaa suunnan: Heitätte sen ilmaan suoraan ylöspäin ja katsotte mihin suuntaan sen sydän osoittaa kun se on pudonnut maahan. Se on olevan suuntanne. Kävelette vain suoraan, kunnes ensimmäinen puu, pensas tai suuri kivi tulee vastaan. Teidän tiellenne. Sitten pysähdytte, avaatte suunne ja suljette silmänne, mutta vain muutamaksi sekunniksi. Sen jälkeen Eläin tulee luoksenne. Se johdattaa teitä sen jälkeen. Älkää – poiketko – neuvotulta - reitiltä!

   Siskokset olivat hiljaa ja miettivät näitä sanoja. Ne täytyi muistaa.

   Yhtäkkiä Kaiun oli raskasta hengittää.

   -Entä jos emme… löydä takaisin enää? Hän kuiskasi.

   Mummi oli lohduttavan näköinen.

   -Kyllä löydätte. Eläin neuvoo teitä sitten. Ja olettehan te muutenkin eläneet ja leikkineet tässä metsässä jo viisitoista vuotta!

   Oli hiljaista. Vain Millico naukaisi. Malla hypähti hiljaa tömähtäen ikkunanlaudalle.

   -Kauanko tämä… retki kestää? Viia kysyi. Mummi pudisti päätään.

   -Kuka tietää. Minulla se ei kestänyt kuin tunnin. Pääsin kovin helpolla.

   Viia sormeili korpinmustia hiuksiaan. Hänen metsänvihreät silmänsä olivat nauliutuneet mustan kynttilän liekkiin.

   Kynttilöiden liekit pitenivät.

   Kello näytti puolta kymmentä.

   -Maltan tuskin odottaa että saan oman korun. Kaiu sanoi ja kiersi vaaleaa hiuskiehkuraa sormensa ympäri. Mummi hymyili ja hipaisi omaa safiiriaan.

   -Onko kellään nauhaa? Viia mumisi, nousi lattialta ja haki hyllyltään mustan samettisen nauhan. Hän letitti hiuksensa rönsyilevälle palmikolle ja sitoi sen nauhalla.

   Kaiu haki myös nauhan, valkoisen ja silkkisen. Hän ojensi sen Viialle.

   -Letitä sinä minun hiukseni, jooko? Kaiu pyysi, sillä hän piti kun hänen sisarensa laittoi hänen hiuksiaan.

   Viia kokosi sisarensa pellavahiukset yhteen.

   -Kireä vai löysä?

   -Kireä.

   Viia jakoi hiustupsun kolmeen osaan ja alkoi punoa niitä yhteen. Lopuksi hän sitoi palmikon nauhalla.

   Viia halasi siskoaan takaapäin.

   Heitä molempia jännitti.

 

   Varttia vaille kahdeltatoista Kastehelmi-mummi koputti Viian ja Kaiun huoneen ovelle.

   -Tulkaa ulos!

   -Kyllä, hetki vain! Kaiu huusi vastaan ja penkoi kuumeisesti laatikkoaan.

   -Tule nyt jo! Viia hoputti. Hänellä ei ollut sentään silmälasit kadoksissa, toisin kuin Kaiulta.

   Kaksoissiskosten yhteinen ongelma. Likinäkö. Mummilta äidille, äidiltä heille.

   -Haa! Kaiu hihkaisi ja veti valkoisen silmälasikotelonsa laatikostaan.

 

   Pihassa Viia ja Kaiu työnsivät lasit nenilleen.

   Mummilla oli heidän kynttilänsä.

   Ilma oli harmaa, tosin myrsky oli hiukkasen laantunut. Sade jatkui.

   -Muistatteko kaiken? Mummi varmisti Tytöt nyökkäsivät.

   Mummi ojensi kynttilät.

   -Entä jos ne menevät rikki? Kaiu kysyi äkkiä. Mummi pudisti hopeahapsista päätään.

   Kynttilät heitettiin ilmaan.

   Ne putosivat maahan. Ne pysyivät ehjinä!

   Valkoinen kynttilä osoitti vasemmalle mökin ovelta katsottuna.

   Musta kynttilä näytti oikealle.

   -Menkää. Jättäkää kynttilät.

   Viia ja Kaiu halasivat vielä kerran toisiaan ja menivät sitten omiin suuntiinsa.

 

   Sydän pamppaillen ja sateessa sammalikossa liukastellen Viia kiirehti omaan suuntaansa. Häntä jännitti.

   Viia kietoi mustaa samettitakkia tiukemmin ympärilleen ja ohitti suuren Pihlajan.

   Viia käveli puoli tuntia. Puuta, kiveä eikä pensastakaan tullut hänen tielleen. Sen sijaan tuli lätäkkö. Oikeastaan se oli jopa pieni lampi. Viiaa rupesi palelemaan. Mummi ei ollut maininnut mitään lammesta. Voihan kärpässieni… Ehkä lammen saattoi kiertää? "Älkää – poiketko – neuvotulta – reitiltä!" Kuului mummin ääni kumeana. Viia hieraisi kaulaansa.

   Kuinkakohan syvä lampi oli? Viia yritti nähdä, muttei onnistunut erottamaan pohjaa. Ja ties mitä limaisia pohjassa oli…!? Yääk.

   Viia nosti hameensa helmat niin korkealle kuin tohti ja astui veteen.

   Että se oli kylmää! Kylmyys syöksähti joka puolelle hänen kehoaan ja hänen jalastaan alkoi tunto lähteä.

   Vettä oli Viiaa polveen. Hän lähti urheasti ja kylmästä väristen kahlaamaan. Viian ei tarvitsisi kahlata kuin viitisen metriä, mutta sekin oli jo liikaa. Vesi oli niin kylmää, niin jäätävän kylmää. Kahlaaminen oli kovin hidasta puuhaa. Pohjasta tarttui limaisia kasveja ja rihmastoja hänen jalkoihinsa, ja vesi, niin kylmä vesi, lillui häntä vastaan ja kangisti hänen jalkojaan.

   Kaiken lisäksi Viian käsivarret alkoivat täristä, kun hän joutui pitämään helmojaan polvien yläpuolella. Vaikka olisiko sillä niin väliä jos helmat kastuisivat? Märkä hän oli muutenkin, kun satoi ja kun hän kahlasi siinä. Viia huokaisi helpotuksesta kun päästi helman valahtamaan alas. Nyt sekin vielä hidasti kahlausta.

   Viia horjahti mutta säilytti silti tasapainonsa.

   Nyt Viia oli keskellä lampea. Vettä oli puoleen reiteen asti, helma oli lähes kokonaan märkä.

   Vastarannalla liikahti kanervikko. Viia hätkähti. Hän nousi pois lammesta kylmissään. Hänen kenkänsä olivat täynnä vettä ja hameenhelma liimaantui jalkoihin.

   Viia seisoi paikoillaan, hypähteli, heilutteli käsiään ja jalkojaan ja yritti siten lämmittää itseään.

 

   Kaiu heilautti käsiään. Oli vähän viileä. Yh, inhottava ilma!

   Kaiusta tuntui kuin hänen vatsansa olisi täynnä käärmeitä. Se ei tuntunut ollenkaan miellyttävältä.

   Kaiun jalat lipsuivat märässä maassa. Hän astui liukkaan pienen kiven päälle ja horjahti ja… löysi itsensä kontaltaan niljaisesta maasta. Kaiun silmiin nousi kyyneleet. Sattui polviin. Hame meni likaiseksi. Ei tämäkään retki hyvin alkanut.

   Kaiu nousi, raaputti ylimääräiset mudat ja ruohonkappaleet helmastaan ja jatkoi matkaa suu rumassa irveessä.

   Kaiu käveli jonkin aikaa. Lähemmäs puoli tuntia mitä luultavimmin. Sitten hän pysähtyi ja noukki kanervan maasta. Hän kieputti sitä käsissään, heitti sen pois ja jatkoi matkaa.

   Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi puu. Kaiu melkein törmäsi siihen.

 

   Viia käveli eteenpäin muutaman askelen. Hän pysähtyi, poimi edessään olevasta pensaasta lehden ja hymyili.

   Viia sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli paikoillaan. Hän lopetti.

   Sitten kuului pöllön huhuilua. Se oli Viian Eläin.

   Pöllö istahti Viian edessä olevan Pähkinäpensaan oksaan. Se huhuili. Sillä oli nokassaan musta lehti.

   Viia hengitti nopeasti. Mitä täytyi tehdä?  

   Pöllö oli pieni, suloinen ja todella haavoittuvaisen näköinen. Se näytti jotenkin epätodelliselta. Se oli Varpuspöllö. Se lensi Viian olalle. Sen kynnet olivat kuin neulat, mutta silti ne eivät tehneet kipeää.

   Pöllö antoi lehden Viialle.

   Viian sydän löi tiheään. Tämä oli se hetki. Se oli NYT. Viia halusi ja ei halunnut tietää mitä lehdessä luki.

 

   Kaiu kurtisti kulmiaan, mutta muisti sitten mitä täytyi tehdä. Hän avasi suunsa ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui pelokkaalta ja ennen kaikkea typerältä. Hän avasi silmänsä ja sulki suunsa ja kuunteli ja pälyili ympärilleen. Eikä mitään.

   Paksun Tammen takaa ilmestyi mäyrä. Pieni mäyrä, hyvin suloinen. Kaiun Eläin. Kaiu hymyili pikaisesti ja huomasi sitten mäyrän suussa valkoisen lehden.

   Siinä olisi hänen Persoonansa ensiaskel.

   Mäyrä lyllersi Kaiun luokse ja Kaiu silitti sitä.

   Hän otti lehden hitaasti, hitaasti, melkein hidastetusti.

   Häntä jännitti silmittömästi, hän olisi halunnut heittää lehden suohon tai minne tahansa mutta pois hänen kädestään kumminkin, ja juosta kotiin.

   Muttei hän niin tehnyt.

   Hän katsoi lehteä, johon oli keltaisin, kiemuraisin kirjaimin kirjoitettu seuraava sana:

 

                                            Parantaja

 

  

   Viia piteli lehteä kädessään.

   -Lue se! Hän komensi itseään ääneen. Hän käänsi lehden niin että näki vihreän kiemurtelevan tekstin:

 

                                            Tietäjä

 

   Viia hymyili leveästi ja sydän keveämpänä. Hän silitti pientä pöllöä, jolla –Viia huomasi nyt vasta- oli kirkkaat keltaisenruskeat silmät.

   Pöllö lehahti yhtäkkiä lentoon.

   -Odota!

   Viia tiesi, että pöllö oli nyt hänen oppaansa.

   Viia kompasteli syvemmälle metsään pöllöä seuraten.

   Viian hameenhelma tarttui kanervikkoihin ja risuihin, mutta hän juoksi eteenpäin. Hän läähätti  ja hänellä oli äkkiä kuuma.

   Vihdoin, viiden minuutin kiivaan juoksemisen jälkeen, pöllö pysähtyi. Se istahti matalalla olevalle oksalle. Viia istui kiven päälle kädet sydämen päällä.

 

   -Mahtavaa. Kaiu mumisi haltioissaan tuijottaen sanaa 'Parantaja'.

   Koru pulpahti hänen mieleensä. Hän katsoi mäyrää joka lähti vipeltämään kauemmas. Kaiu käveli sen perässä. Se ei ollut nopea ollenkaan ja Kaiu käveli hitaasti ja varoen sen jäljessä. Kaiu väisteli tarkasti liukkaita kiviä.

   Kaiu piteli tiukasti kädessään lehteään. Hän kyllä säästäisi sen, vaikkei hän tiennyt pitikö. Hän myös ajatteli, että toivottavasti Viiakin säästää oman lehtensä.

   Kaiu seurasi mäyrää kymmenisen minuuttia. Sitten mäyrä istahti maahan kuin kuuliainen koira. Kaiu jäi seisomaan. Hän huomasi, että hänen valkoisissa kengissään oli kuraa ja ruohonrippeitä, ja hän havaitsi myös että hänen jalkansa olivat märät.

   Mitä nyt tapahtuisi?

   Alkoi kuulua rätinää ja poksahtelua. Kaiu säikähti ja vetäisi nopeasti ilmaa keuhkoihinsa. Hän katsoi mäyrään.

   Ihan kuin se olisi hymyillyt.

   Se katsoi tiiviisti yhden jykevän Tammen oksaa. Kaiukin katsoi.

   Siellä kimalsi jokin.

 

   Viia likisti lehteä kädessään.

   Pöllö huhuili. Hyvin hiljaa.

   Viia kuuli rasahduksia ja rätinää takaviistosta. Hän hätkähti. Viia vilkaisi pöllöön ja sitten heti taakseen, etsi rätinän lähdettä.

   Hänen synkkä ilmeensä kirkastui kun hän näki että kanervikossa kimalteli.

 

   Kaiu käveli pari askelta Tammen luo ja kurkotti kätensä.

   Hän puristi kätensä jonkin pienen ja kylmän ympärille.

   Satoi rajummin. Jopa puut näyttivät kyllästyneiltä siihen sateeseen.

   Kaiu avasi kätensä, ja hänen kämmenellään lepäsi hopeinen ketju, jossa roikkui topaasinen mäyrä. Kaiun silmistä valui ilon ja helpotuksen kyyneliä.

   -Kiitos. Hän kuiskasi elävälle mäyrälle ja silitti sitä.

 

   Viia kyykistyi kanervikkoon ja otti käteensä jotain kylmää ja pientä.

   Sade vihmoi rajummin ja Viian silmälasit olivat aivan täysin pisaroituneet. Hän näki silti.

   Viian kädellä oli hopeinen ketju jossa killui smaragdinen pöllö. Kyyneleitä alkoi tipahdella Viian silmistä kanervien sekaan.

   Viia nousi, meni pöllön luo ja suukotti sitä päälaelle.

   -Kiitos.                                                  

 

   Kastehelmi-mummi istui keittiössä höyryävän kuuma kahvikupponen edessään. Hän tuojotti levollisesti ulos rankkasateeseen ja silitteli ruskeaa Monikiew-kissaansa.

   Kastehelmi mietti tyttärentyttäriään Viiaa ja Kaiua. Kuinkakohan he pärjäsivät?

   Kastehelmi jaksoi tuskin odottaa että pääsisi kyselemään tytöiltä kaiken, ja ennen kaikkea liittämään heidät Noitiin.

   Sade yltyi yhä vain.

 

   Viia ja Kaiu eivät kumpikaan tienneet kuinka he oikein pääsivät sinne, mutta siinä he nyt olivat: kotipihassaan.

   Ilta oli jo hämärtynyt.

   Tytöt siirsivät paksun oksan pois kaivon päältä ja menivät sitten sisälle.

   Eteisessä Kaiu ja Viia halasivat toisiaan ja Kastehelmi-mummia.

   Kaikki kolme menivät Viian ja Kaiun huoneeseen. Seremonia pidettäisiin siellä.

   Mummi sytytti kynttilät ja toi tytöille heidän hienot pukunsa.

   Tytöt laittoivat ne ylleen. Kaiun puku oli valkoinen, Viian musta, muuten ne olivat samanlaiset. Kuin savua olisi kudottu kankaaksi.

   Tytöt seisoivat kauniina ja levollisen jännittyneinä vastapäätä Kastehelmi-mummia.

   Kaiu ojensi tärisevin käsin lehden ja korun hänelle, ja mummi sanoi:

   -Joukkoomme astuu nyt Kaiu, Parantaja-Noita.

   Mummi laittoi kaulakorun Kaiulle ja halasi tätä sitten. Kaiu näytti onnelliselta. Säihkyvältä.

   Viia ojensi mummille vähän vakaammalla kädellä korun ja lehden. Mummi sanoi:

   -Joukkoomme astuu nyt Viia, Tietäjä-Noita.

   Hän laittoi Viialle kaulakorun ja halasi häntä.

   Viia säteili onnellisuutta.

   Kaksoissiskokset halasivat toisiaan hyvin iloisina ja säihkyvinä tuntien itsensä viisaiksi.

 

-------

 

Kirj. syksyllä -04.