Oli synkkä ja myrskyinen yö.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vieläkin istui Meya ikkunan äärellä, tuijottaen ulos tuiverrukseen. Koko päivän hän oli siinä istunut, katsonut sadetta, kuunnellut ukkosta, odottanut.. Mitä? Meya ei tarkalleen tiennyt. Tiesi vain, että hänen täytyi siinä istua, katsoa ulos, odottaa.

Ukkonen jyrähti, Meya hätkähti, käänsi katseensa taivaalle. Pisarat putoilivat raskaina, harmaina, virkistävinä, elvyttävinä. Kasvit joivat ahnaasti syysvettä, jota taivaasta lankesi, Meyan katsellessa hämärään iltamaisemaan.

 

Meyan pää nousi rinnalta, oliko hän nukahtanut? Oli tainnut, ulos oli langennut pimeys, ja Meya tunsi, että yhä oli odotettava. Mutta mitä? Kuka sen tiesi?

Vaaleat kädet, mustelmilla, viilloilla. Miksi juuri hän, miksi? Miksi hänen isänsä, Meyan kultainen isä, joka ei koskaan, ikinä ennen, ollut tyttöä satuttanut, mutta nyt..? Mitä niin väärää oli Meya tehnyt? Meya ei tiennyt, tiesikö sitäkään kukaan..

Meyan teki pahaa, hän halusi pois. Maailmasta. Muualle, kauas pois.

Mutta hänen täytyi odottaa. Odottaa jotakin, kaunista, armollista.

 

Sininen salama leimahti, valaisten pienen huoneen, heijastuen peilistä.

Susi ulvoi jossain, kaukana. Meyalle tuli mieleen pitkät hampaat, jollaiset sudet omistivat. Veitsi oli muistuttanut suden hammasta. Meyaa puistatti ja puristi rinnasta yhä kun hän ajatteli.. Ei, hän ei halunnut ajatella.

Vain odottaa.

Salamat sinkoilivat tiuhempaan. Meya katseli niitä kunnioittaen ja lumoutuneena aivan täysin. Meyan silmät kuvastivat leiskuavia salamoita, jotka loistivat yötaivaalla punaisian, keltaisina, sinisinä, vihreinä, violetteina..

Meya ei ehtinyt kunnolla ajatellakaan kuinka kauniita olivat nuo salamat, kun yksi niistä, kaikkein kaunein ja säkenöivin, teki pesän huoneeseen jossa Meya oli, tuhoten kaiken.

 

-------

 

Kirj. syksyllä -04.